Turkin reissun päätöksenä oli viikonloppu turistina Istanbulissa. Istanbulissa on 20 miljoonaa asukasta ja kaupunki on aivan törkeän iso. Sebastien tunsi paikan aika hyvin ja loput jeesasi Sebastienin turkkilainen tyttöystävä. Täältä saa kuulemma myös alkoholia joka paikasta. Tosin suurimmasta osasta ruokaravintoloita sitä ei kuitenkaan saanut, mutta Istanbulin yö oli ihan normaalin vauhdikas ja oli makeita baareja. Jees!
Lauantaina käytiin katselemassa perus turistinähtävyydet eli joku iso moskeija, vesitankki, toinen moskeija ja ravintoloita. Nimiä en nyt yhtään muista, mutta oli vaikuttavaa. Opin myös, että Bosborin salmi menee Istanbulin halki ja se on myös Euroopan ja Aasian raja. Sunnuntai meni puistossa oloa parannellessa ja reissua fiilistellen.
Olo on melko reissannut. Yleensä on pysytty yhdessä majoituksessa 2-4 päivää eli kahdessa viikossa on autoa pakattu. Ollaan myös tehty ajelut yleensä laskupäivän päätteeksi. Oman osuuden tekee lisäksi kaikki säätö Turkissa. Joka päivä tuli jotain yllättäviä tilanteita selviteltäväksi.
Kaikenkaikkiaan reissu oli jälleen elämys! Paljon enemmän kuin vain laskuloma. Näettiin, koettiin ja opittiin kaikenlaista Turkista. Itse en tiennyt Turkista etukäteen juuri mitään. Tuli kierrettyä melkein kaikki Turkin laskettelukeskukset ja väliin jäi vain Istanbulin läheiset paikat. Voi olla, että täytyy vielä joku päivä tulla laskemaan se Mt Erciyes -tulivuoren takapuolen 3000 m korkeusero.
Napattiin matkalla Antalyaan ylinopeussakot. Meidän auto onkin kamyonet eli pieni rekka, jolla saa ajaa max 85 km/h tai jotain. Ei oikein selvinnyt. 112 km/h oli kuitenkin nyt 319 liiran eli noin 150 euron verran liian kovaa, joten alkoi ottamaan aivoon. Lopulta jouduttiin kauhean sekoilun ja hässäkän jälkeen maksamaan se vuokrafirmalle kentällä autoa palautettaessa. Vuokrafirman jätkä oli mulkku!
Auton purku ja palautus
Turkissa lentokentillä on turvatarkastus jo heti kentälle tullessa ja uudelleen vielä check-inin jälkeen. Voi vittu mä sanon! Siinä taas säädetään vyötä ja esitellään elektroniikkaa. Siinä nyt ei oo vielä mitään, mutta Snowpulse-vyöryreppu ja erityisesti sen paineistettu nitrogeeni-kaasu aiheutti selvittelyä. Yleensähän turkkilaiset sanoo hymyillen no problem, vaikka auto ei kolmen tunnin yrittämisen jälkeen käynnisty ja rengas on jumissa. Tällä kertaa sanottiin aina problem ja että ei nyt sori vaan onnistu. Esiteltiin aina mun ja Ullan repun papereita ja kanisteria, joilla homma pitäisi olla selkeä. IATA:n sääntöjen mukaan vyöryrepun ja kaasutankin saa ottaa matkustamoon tai ruumaan. Selvittely vaati aina monta työntekijää, esimiehiä, sääntöjen pläräystä, englannintaitoista ja välillä jopa poliisia. Asiasta piti todellakin aina vääntää. Hirveän väännön jälkeen matka kuitenkin jatkui. Ei luulisi olevan hirveästi liikaa vaadittu, että turvatarkastajille opetettaisiin myös toi kahden sivun läystäke, jossa kerrotaan vyöryrepun lisäksi esim paukkuliivien ja painepullojen kuljetuksesta. Last call for mr… Kahdesti meinasin myöhästyä lennolta tämän pelleilyn takia ja hikoilin itselle nestehukan.
Läävään hotelliin ei onneksi kuulunut tietenkään aamupalaa, mutta löydettiin hyvä aamiainen hetken ajelun jälkeen Alanyasta. Karsea turisteille rakennettu kylä ja bongattiin vähän Matkaoppaista tuttuja nähtävyyksiä kuten Sepon baari. Mentiin asustelemaan Antalyaan, koska siitä on lyhimmät matkat ympäröiviin keskuksiin ja kaupunki on todella nätti ja mukava. Antalyassa on mukava vanha kaupunki ja hyviä ravintoloitakin löytyy. Ensimmäisen kerran matkalla sai alkoholia helposti. Neuvoteltiin meren rannalta viiden tähden hotellista kolmen hengen huone 300 rahalla per yö eli noin 150 €, mikä vaikutti ihan kohtuulliselta. Maisema merelle, kaupunkiin ja vuorille oli huikea. Melko parasta herätä siihen maisemaan.
Antalya maisema aamulla omalta parvekkeelta
Ensin käytiin laskemassa parin tunnin päässä Duvrazissa. Vaikutti vähän samalta kuin Sarikamis siinä mielessä, että keskus on jossain ihan ei missään surkean tien päässä ja siellä on vain muutama all-inclusive -hotelli. Tästäkin keskuksesta oli vain puolet auki, kuten Turkissa tuntuu olevan tapana. Lämmittelyjen jälkeen päätettiin käppäillä ylimmältä auki olleelta hissiltä 350 m korkeammalle, jotta pääsee vetäisemään kunnon vuorilaskua. Siinä näkyi muutama houkutteleva kuru, mutta lumi näytti ehkä vähän kovalta.
Davraz
Pähkäiltiin todella paljon haikille lähtöä ja haikin alussa lumivyöryriskiä. Olosuhteet olivat ehkä vähän uudet meille kaikille. Aurinko paistoi todella kuumasti, mutta ilman lämpötila ei välttämättä ollut kauhean korkea ja lumi oli edelleen kylmää ja pakkautunutta. Aurinkoa kohti olevat osuudet sen sijaan olivat vähän kosteita. Pääteltiin, että tällainen keli täällä on ollut jo ainakin viikon tai kaksi, eikä missään suunnassa ollut mitään merkkejä spontaaneista tai ihmisen laukaisemista vyöryistä. Tosin tuskin täällä kovin moni offia käy laskemassakaan. Päästiin turvallisesti toppiin välttelemällä auringon lämmittämiä alueita.
Lasku oli todella huikea. Alussa ei oikein voinut olla varma, millaista lunta on tulossa. Lumi näytti todella kovalta eikä reittikään alussa ollut ihan selvä. Lähdin itse viimeisenä ja edelläolevien startatessa pelkäsin kyllä vähän, ettei kukaan vaan nyt kaadu ja telo itseään. Lumi oli jämäkkää, mutta siihen siihen sentään puri kantti ja piirtyi jälki eli lasku oli helppoa ja vauhtia uskalsi ottaa. Nautintoa!! Hissipojat kyselivät asemalla, että mekö siellä käytiin ja näyttivät peukkua ja hymyilivät.
Seuraavana päivänä vuorossa oli Saklikent. Keskus on offilaskujyrkkää koko matkalta päähissin alla. Kunnon lumella olisi varmasti kunnon juhlaa, mutta nyt meni enemmän treenilaskuksi kovalla lumella. Sebastien kävi laskemassa tyylillä yhden todella kovalla lumella olleen kurun.
Sebastien Saklikentin kurussa
Rannan kuohuvat
Saklikentin laskupäivän päätteeksi piti päästä Antalyan aurinkorannalle uimaan. Sebastien oli kuullut, että maaliskuussa siellä voi samana päivänä laskea vuorilla ja uida meressä, mutta ei pidetty asiaa mitenkään ongelmallisena helmikuussakaan. Kiire tuli ja ehditiin rannalle juomaan kuohuvat juuri ennen lentoa Istanbuliin auringon jo laskiessa. Eihän siellä kukaan muu hullu ollut uimassa. Vesi oli yllättävän lämmintä eli ehkä 16-18 kuten ilmakin. Suomen kesäkuu helmikuussa!
Tulivuorelta suunnattiin suoraan etelään Välimeren rannalle. Löpö uhkasi loppua upouudella moottoritiellä ja poikettiin kylille. Ei kyllä saatu liemiä, mutta joku pikkukylän huru-ukko yritti kurkotella ikkunasta meidän pähkinöitä. Chekecheke se sanoi tai jotain sinnepäin, ei tykätty tästä mestasta.
Ei siinä mitään. Meren rannalta Mercinistä jatkettiin päätietä kohti Antalyaa. Sellasta serpentiiniä melkein koko matka. Ehkä 400 km surkeaa vuoristotietä. Ei olisi uskonut, koska se on rannikon päätie. Funtsittiin, että mistähän ne rekat sitten kulkee. Äkkiä selvisi, että sitä samaahan ne. Rekat ohitteli meitä ja toisiaan ihan hullusti esim mutkissa monta rekkaa kerralla. Olihan se tavallaan viihdettä ja ehkä reissun vaarallisimmat hetket. Meillä oli siinä seurana pari meidän suosikkirekkaa.
Rekka puskurissa
Tie pomppi sen verran, että rekisterikilpi irtosi
Löydettiin matkalta myös joku melko hämärä ruokapaikka meren rannalta. Oli selkeästi off season, eikä mikään länkkäripaikka, koska vessa oli taas reikä. Tunnelma oli kuin eurooppalaisessa elokuvassa. Ei mennyt kuitenkaan maha sekasin. Lisäksi yöpaikka oli vähän sen näkönen hotelli, että huoneen voi varmaan ottaa myös tunniksiHotelliin mennessä kadulla käveli ohi joku meidän ikäinen hupparijäbä mustan kiväärin kanssa.
Hurautettiin Sarikamisista lumimyrskyn läpi ja jossain yöpyen Kayserin viereiselle tulivuorelle. Mt. Erciyes on aikamoinen näky ja nousee tasamaalta 3900 metriin vaihtelevan muotoisesti. Enää se ei ole aktiivinen, mutta jostain tupruaa välillä rikin hajua tai sitten se ollaan me.
Ensimmäisenä päivänä hissilippuja ostaessa äijä sanoi ”no money” ja laskeminen olikin ilmaista. Myöhemmin selvisi ranskalaisilta rinnetyöntekijöiltä, että vanhan maksullisen keskuksen kylkeen on rakennettu 150 miljoonalla eurolla julkinen keskus, joka on ollut vasta pari viikkoa auki. Jotkut halusivat tulla paikallisvaaleissa uudelleenvalituiksi ja laittoivat rahat omasta taskusta. Kreisiä! 2014 pitäisi olla lisää rinteitä ja hotelleja muutaman sijaan yli 20.
Muutama päivä oli vähän huonompaa keliä eli lumisadetta ja hillitön tuuli. Ei meinattu löytää mitään lunta myrskyn jäljiltä, mutta lopulta yhdeltä hissialueelta löytyi pölisevää lunta määrissä… Jäätiinkin pari päivää aiottua pidemmäksi aikaa nauttimaan pöllystä ja saunasta.
Tulivuoren kraateri, toppi ja sen kurut kutsuivat päivä päivältä enemmän. Kovalla tuulella tulleen lumen takia sinne ei kuitenkaan tuntunut tarpeeksi turvalliselta mennä. Kuulemma sinne ei myöskään ole paras mennä näin keskellä talvea. Pakkastakin on ehkä -20 ja pientä ilman liikehdintää. Haikkia olisi hissin yläasemalta vain 1000 m korkeutta. Myöhemmin nähtiin autosta, että tulivuoren taakse saisi vedettyä ihan kivalla jyrkkyydellä noin 3000 m korkeuseron laskun. Saattaa olla, että täytyy tulla vielä joskus valloittamaan tämä vuori.
