Seinille

Pari ensimmäistä päivää laskettiin Zinalissa rinteen vierustoja ja yhtä seinää. Zinalin kohtuullisen kokoinen Freeride Zone on ollut koko ajan kiinni, mutta se on himottanut. Nähtiin yhtenä päivänä, kun kaksi lautailijaa meni ja korkkasi sen. Muutaman tunnin päästä oli pakko mennä porukalla perässä. Mietitytti kyllä, että suljettuna pitämiseen täytyy olla joku hyvä syy, vaikka muuten sellaiseen paikkaan ei epäröisi mennä ollenkaan. Hissijantteri sanoi jotain tyyliin: ”Ei ole todellakaan auki, se on ihan hc”. Vedettiin Freeride Zonelta kuitenkin sellainen turvallinen ja ehkä loivin siivu nätisti.

Zinalin easy accessit tuli nähtyä parissa päivässä, joten aika moni suuntasi viimeistään kolmantena päivänä viereiseen Grimentzin keskukseen. Grimentzissä ei todellakaan ollut senkään vertaa laskijoita kuin Zinalissa. Paljon tilaa ja paljon vähemmän jälkiä rinteiden ulkopuolella. Grimentzin huipulta löytyikin hyvä seinämä, jota muutama porukka hinkkasi aika ahkerasti. Myös Grimentziin johtavan mustan rinteen vierustoilla on riittänyt puhtaita linjoja. Osa porukasta on mennyt padon kautta koskemattomampaa reittiä. Padon reitti olisi vielä kokeiltavana. Muutama kunnon elokuvaseinäkin on löytynyt, mutta niihin ei olla vielä lähdetty. Sää on pysynyt ensimmäisen lumisateen jälkeen vakaana pienenä pakkasena ja aurinkoisena, joten lumenkin luulisi asettuvan mukavasti.

Kenkät länket kankaspuut hankella seistä hönköttää

Kämppiin tullessahan satoi lunta ihan reilusti. Ensimmäisenä laskupäivänä oli siis tiedossa puuterijuhla, mutta meidän mökissä lähtö oli sen verran hidas, että kaikki hissistä hissiin alueet oli kyllä jo jynssätty parissa tunnissa. Aika helposti löytyi kuitenkin kaikkea mukavaa laskua ja yksi sopivan jyrkkä seinä kotikeskuksesta Zinalista. Aurinko paistoi aika täysillä.

Nyt oli ensimmäistä kertaa jalassa uudet juuri ennen matkaa ostetut Burton Driver X -kengät eli Burtonin jäykimmät kengät ja siis hyvät offareille. Oli kyllä uskomattoman kankea olo. Tuntui kuin ei olisi ennen puuteria pöllytellytkään. Parissa päivässähän ne alkoi tuntua aivan älyttömän hyviltä ja tarpeeksi jäykiltä verrattuna kolme vuotta vanhoihin Burtonin Rulereihin. Sitten kun vielä laitoin siteet aavistuksen taaemmas, niin johan alkoi välineet toimia. Nyt myös keväällä ostettu Burton Baron 172 sai ensikosketuksensa pehmeään lumeen. Hienosti toimii paketti yhteen. Enää täytyy oppia laskemaan kunnolla.

Sutimista

Matka lähti käyntiin ja odotukset on korkealla. Kaikki taisi selvitä lentokentällä pienten ylipainojen kanssa ongelmitta. Ei tullut lisälaskuja, vaikka nettisivujen mukaan se olisi 5 e/kg. Käsimatkatavaroita piti tasata vähäsen takin taskuihin. Lento meni hyvin ja sain ensimmäisen kerran lentokoneessa pehmeän täytetyn sämpylän. Normaalisti ainakin Finnairin sämpylöistä lentää sahatessa sälettä kuin olisi sirkkelöimässä lankkua. Nyt lennettiinkin edullisella airberlinillä.

Bussimatka ei mennyt ihan täydellisesti. Bussissa piti olla DVD-soitin ja asia oli kuulemma vielä muutaman kerran varmistettu, mutta VHS siellä oli. Oli kuitenkin pikkuscreenejä ja sisäkamera yms, mutta ei DVD-soitinta. No eipä kateltu leffoja. Kun tultiin lentokoneestä nälkäisinä ja ilman eväitä ja nesteitä, kuski ilmoitti, että ensimmäinen pysähdys on 4,5 h päästä. JES! Onneksi kuskit taipui ja pidettiin breikki varmaankin tunnin ajelun jälkeen. Makkaraa syötiin ja ostettiin paikan kaikki limpparit.

Pahempia ongelmia alkoi tulla vastaan sitten Alpeilla lumisateessa. Ensinhän huitaistiin harhaan vastakkaiseen laaksoon kuin Zinal ehkä 20 kilometriä kunnes auto jäi mäkeen kiinni. Ilman lumiketjuja ajeltiin. Kun jäätiin kiinni, joku ilmeisesti huomasi pikku suunnistusvirheen ja lähdettiin takaisin ja oikeaan laaksoon. Ihmeteltiin porukalla, miksi kuskit ei laita lumiketjuja kiinni, kun matkan teko alkoi olla todella hidasta ja epävarmaa.

Zinaliakin lähestyttäessä alkoi bussi sutimaan ja sutimalla vedettiin, kunnes ei varttiin enää päässyt eteenpäin. Sitten kuskit laittoi yhden lumiketjun takarenkaaseen. Matka katkesi tietenkin taas jonkun ajan päästä ja pitkän ihmettelyn jälkeen kuskit päätti laittaa toisenkin lumiketjun. OHO! Jopas auttoi ja matka jatkui taas, mutta kylläkin todella hitaasti ja epävarmasti, koska lumiketjut ei olleet ihan parasta laatua. Välillä oli aika epäuskoinen tunne ja olin aika varma, että ei tällä bussilla päästä perille. Ihmeiden ja rotkoisten serpentiinien kautta kuitenkin päästiin perille ja mukavaan mökkiin. Mökissä meitä on mun lisäksi Maarit, Sanna, Saara, Antti, Tomi ja Einari.